Maalisrock

Nonni, sitä tultiin takaisin Suomeen yhtenä lihapalana. Huima reissu...aivan uskomaton. Palaan siihen erikseen tässä joku päivä, kun jaksan keskittyä kirjoittamaan.
Lyhyesti sanottuna: mahtavia keikkoja, hauskoja hetkiä ystävien kanssa, kauniita maisemia, sää pelkkää aurinkoa ja kevättä, rentoa hengailua isosiskon kanssa ja komeita uusia kokemuksia. Tämä kaikki 10 päivässä.

Nyt on sitten pitänyt yrittää saada joku selvyys päänuppiin, että pystyy keskittymään arkeen. Koulu on tylsää, ja lasken vain kuukausia, että milloin koittaa vapaus (8,5kk). Mutta siellä on pakko elää päivä kerrallaan, ja oikeastaan käytän mielelläni lausetta "Onhan päivä vielä huomennakin, vai mitä PIRAMK?". Se kuvastaa asennettani tuota pytinkiä kohtaan.

Viikonloppuna oli IHAN PAKKO lähteä Turkuun. Olisihan se ollut kamalaa, jos olisi joutunut viettämään hetken paikoillaan, kun on juuri tullut reissusta... Serkkupoika se siellä oli mukana Turku Bandstandissa,ja halusin mennä paikanpäälle kannustamaan. Ihan hyvin meni: Kiveskives tuli toiseksi, vaikka rehellisesti sanottuna ne oli parhaita. Yleisö rakasti niitä, ja kaikilla oli leveä hymy kasvoilla koko setin ajan! Ensimmäiseksi tullut sakki oli hyvä, hieman tylsä kylläkin, mutta ei todellakaan paras. Tuomaristo ei vain uskaltanut tehdä sitä rohkeaa päätöstä, että tämä hieman erilainen bändi, Kiveskives, olisi saanut sen ykköspalkinnon. No, milloin silti oikeasti paras on voittanut?
Lisäksi autoin hieman kaveria muutossa siellä Turun päässä. Meni hienosti. Uusi asunto on erittäin kaunis ja mainiolla paikalla. Täytyy kyläillä usein.

Sen verran täytyy vielä sanoa, että ei se Turku kyllä oikein viehätä... Sinne menee kuitenkin avoimin mielin ja haluaa tutustua uusiin juttuihin siellä, mutta jokin siinä sitten lopulta mättää...en tiedä mikä. Siellä ollaan ehkä vähän liian paskanjäykkiä.
Ei ole Tampereen vertaista. Täällä painellaan tuulipuvussa Stockmannille ja ollaan kun kotonaan. Se on hienoa se. Ei turhaa hienopieruilua, vaan mennään rennolla asenteella, nääs!


Kuuntelussa: Black Spiders - St Peter

Highway to Hell

Dodi, laukku on melkein pakattu. T-paidat on kaikki levitetty sängylle, kun en osaa päättää, mitkä niistä pääsee reissulle mukaan...

Tänään seisoin aivan ajatuksissani liikennevaloissa, kun mut pelästytti takaapäin eräs mies sanomalla: "Hei tyttö tässä sullekin ikuisuudesta!". Tämä kyseinen henkilö on tuttu näky Tampereen rautatieasemalla ja Hämeenkadulla. Hänen tyylinsä levittää Jumalan sanaa on aika...aktiivinen. Joskus se tuntuu jopa hieman puoliaggressiiviselta.
No, vastasin hänelle sitten nätisti "Ei kiitos." Enkä ottanut pientä lappusta, jota hän kovasti tarjosi.
Hän ei voinut antaa periksi, vaan jatkoi saarnaa ikuisuudesta, kuolemasta, taivaasta ja helvetistä. En sanonut hänelle enää mitään. Keskityin tuijottamaan vain Ukko Punaista ja toivoin, että sen alakerran kaveri, Ukko Vihreä, antaisi mulle luvan poistua paikalta.
Kunnoitan heidän uskoaan ja näkemystään, mutta jos sanon nätisti "kiitos ei", niin miksi se ei mene jakeluun?! Tuollainen ahdistaa!
Vihdoin Ukko Vihreä ilmestyi, ja lähdin kävelemään. Vielä perään mies huusi kovaan ääneen: "ÄLÄ MENE HELVETTIIN!"
Niin. Mitäs tuohon nyt sitten voi lisätä.
Jos mulla on vaarana joutua helvettiin sen perusteella, miten tähän asti olen elänyt,
niin sinne sitten mennään.
Tiedätte ainakin mistä mut löytää.


Ironista kyllä, kuuntelussa:
Led Zeppelin - Stairway to Heaven

Hoppua

Nyt tuntuu siltä, että hajoan kahtia.
Mun vasen aivopuolisko ja oikea käsi hoitavat kouluhommia, ja ne kärsivät rasituksesta.
Oikea aivopuolisko ja vasen käsi taas räpeltävät tulevan reissuni asioissa.
Ei vaan enää meinaa hallita asioita... Liikaa pieniä yksityiskohtia, muistettavaa ja muistilappusia siellä täällä. Varmasti jotain olennaista unohtuu.

Torstaina siis suunnistan kohti Helsinki-Vantaata. Lennän Amsterdamiin, missä hengailen hyvän ystäväni kanssa. Perjantaina matkustamme Rotterdamiin The Answerin ja AC/DC:n keikoille! Hurraa! Niin ja tässä välissä haluan kiittää Cormacia. Siinä on sitten harvinaisen ystävällinen ja kultainen tyyppi. Todellinen herrasmies.
Lauantaina isosiskoni saapuu Belgiasta Amsterdamiin, ja illalla menemme isolla porukalla The Answerin omalle keikalle. Sunnuntaina suuntamme siskoni kanssa Gentiin, jossa hän on vaihdossa. Hengailemme siellä.
Ja oliko se nyt torstai, kun matkustan takaisin Hollannin puolelle, ja lennän hollantilaisen ystäväni kanssa Edinburghiin. Siellä olemme yötä ja vietämme päivän erään ystävämme kanssa. Perjantaina junailemme itsemme Newcastleen moikkaamaan taas erästä ystävää, jonka kanssa menemme lauantaina Stone Godsin keikalle. Oijoi...
Sunnuntaina matkustan yksin sitten takaisin Suomeen, ja Tampereelle selviän maanantaina aamuyöllä.
Mahtaa väsyttää pari viikkoa tuon jälkeen.
10 päivää, 3 maata, 3 keikkaa ja useita hyviä ystäviä.
Tästä tulee hurjaa....

Kouluhan tässä sitten kusee, kun sieltä ei saisi olla päivääkään pois. Joudun anomaan ainakin kolmelta opettajalta vapaata. Ihan kuin sillä olisi jotain merkitystä. Olen pois joka tapauksessa, sanovat mitä sanovat.

Onneksi olen saanut hoidettua melkein kaikki koulutehtävät pois tämän matkan alta. Hematologian loppukokeeseen en ole lukenut, mutta sille jää sitten kaksi iltaa aikaa ennen koetta. Jos silloinkaan kiinnostaa.

Tänään oli ensimmäinen koulupäivä 4 kuukauden pitkän harjoittelun jälkeen. Paluu siihen laitokseen oli tyly. Ellen sanoisi julma. Heti heitettiin paskaa niskaan, kaikki oli opiskelijoiden syytä, saimme paljon uusia kirjallisia töitä ja deadlineja. Ja kun pienessä mielessä pohtii, miten jaksaa tämän kevään, lyödään koulussa eteen kalvo tulevan syksyn aikatauluista ja töistä.
Mielestäni tämä on hyvin väärin ja kohtuutonta. Ei mitään inhimillisyyttä. Siksi varoitankin kaikkia: älkää hakeutuko PIRAMKiin.


Kuuntelussa The Answerin uunituore albumi Everyday Demons. Suosittelen.

Kohtaamisia

Kerron teille tarinan viime syksyltä. Tämä on tarina sattumasta, joka tuntui lopulta muuttuvan kohtalon leikiksi.

Syksy Tampereella oli erittäin kaunis.

Olin asunut siellä jo kaksi vuotta, enkä ikinä aiemmin ollut törmännyt kyseiseen henkilöön.

Oli heinäkuun loppu, perjantai, kun Thin Lizzyn keikan jälkeen menin ystäväni kanssa Rumaan yksille. Siellä näin Hänet ensimmäisen kerran. Ja Hän näki minut. Vaihdoimme katseita, mutten uskaltautunut juttelemaan, vaikka olikin vain muutaman metrin päässä. Tilanne oli kiehtova...

Jonkin ajan kuluttua Hän poistui baarista.

Hänen näkemisensä kuitenkin vaivasi koko illan ja seuraavan päivän. En ollut osannut pitää Häntä viehättävänä, ennen kuin todella kohtasin Hänen katseensa.

Seuraavana iltana, tai oikeastaan sunnuntaina aamuyöllä, kun lampsittiin ystäväni kanssa kotiin Rumasta, käveli yllättäen Stockmannin kulmalla vastaan Hän. Pelästyin hieman, enemmänkin yllätyin ja hymyilin Hänelle. Olipas hauska yhteensattuma! Hän hymyili vienosti minulle.

Kolme viikkoa myöhemmin kävelin jälleen ystäväni kanssa Rumasta aamuyöllä, kun täsmälleen samassa kohtaa, Stockmannin edustalla, vastaan kävelee Hän. Uskomatonta. Tilanne tulee nopeasti, mutta ehdin tajuta, kuka kulman takaa tulee. Hän katsoo minua silmiin, ja uskon näkeväni jälleen sen pienen hymyn. Hymyilen takaisin. Vasta muutama metri myöhemmin uskallan hengittää taas.

Tämä oli jo todella jännittävää...

Kului kaksi viikkoa. Jälleen olin matkalla Rumaan, kun kävelin Henkan ohi. Ja kukas siinä seisoikaan kadulla kavereidensa kanssa...Hän. Kävelin reippaasti ohi, enkä uskaltanut katsoa päin. Joko unohdin hengittää tai kävelin liian ripeästi, joka tapauksessa sydän hakkasi ja olin hengästynyt, kun pääsin korttelin päähän Henkasta. Minua pyörrytti.

Seuraava päivä oli aurinkoinen ja kaunis, joten lähdin yksin päiväkävelylle. Päädyin istumaan torille ja luin siinä raikkaassa ulkoilmassa tenttiin. Jonkin aikaa siinä istuttuani nostin katseen papereistani, enkä ollut uskoa silmiäni: Hän kävelee torin toisella laidalla. Hetken mietin, että onko todella kyseessä sama ihminen...mutta kyllä se vain oli. Muutama minuutti myöhemmin, juuri kun ehdin jotenkuten toipua edellisestä, huomaan Hänen kävelevän takaisin krapulapizzan ja cokiksen kanssa (taisi olla onnistunut ilta!).
Mutta koko tämä tapahtumaketju alkoi olla aivan liikaa minun hermoille! Asia vaivasi kovasti. Olin nähnyt kyseisen henkilön jo viisi kertaa kuukauden sisällä.

Eikä kulunut kuin viikko, kun kävelin jälleen aamuyöllä kaverini kanssa kotia kohti. Keskityin täysin keskusteluun kaverini kanssa, kun saavuimme Stockmannin eteen. Tätä on jo vaikea uskoa, mutta totta se vain on... Hän tuli vastaan. Hän nosti katseensa, ja tuntui, että hämmästys oli molemminpuolista. Lisäksi minusta tuntui, että tällä kertaa hymy alkoi muistuttaa jo enemmän pientä virnistystä. Niin taisi minunkin. Tämä oli jo naurettavaa!

Ei ole mahdollista...sama kohta, kuitenkin hieman eri aika. Miten voi tapahtua näin, että näemme jälleen siinä samassa paikassa, lähdin sitten baarista mihin aikaan tahansa? Kumpikin matkalla omiin koteihin. Lisäksi nämä tilanteet tulevat hyvin yllättäen, sillä sitä ei hämärässä ehdi nopeasti tajuta, kuka kulman takaa tulee vastaan. Vasta kohdalla katsahdamme toisiamme ja näemme tutut kasvot. Sitä seuraa hymy.
Mutta en uskaltanut moikata. Ensimmäisillä kerroilla epäilin, että Hän ei muista minua. Kuitenkin tämä viimeinen törmääminen siinä kadunkulmassa aamuyöllä antoi jo sellaisen tunteen, että Hän muistaa kasvoni ja pitää myös jatkuvaa kohtaamista huvittavana! Ehkä ensi kerralla uskallan moikata?

No, tämä koko kuvio todella vaivasi mua. Sen huomasi siitäkin, että näin seuraavana yönä unta, että menin Subwayhin syömään ja törmäsin Häneen. Aamulla pari tuntia meni ihan hukkaan, kun en tiennyt, mitä oikeasti oli tapahtunut ja mitä ei (tiedätte varmaan sen tunteen, kun näkee niin todentuntuisia unia, että menee puolipäivää siitä tokenemiseen...).

Tämä uni kuitenkin tuntui tavallista todellisemmalta, joten totesin, etten menetä mitään, jos menen Subiin syömään. Näin jälkeenpäin se kuulostaa naurettavalta, mutta silloin se tuntui välttämättömältä. Ajattelin, että näin saisin mielenrauhan ja uteliaisuuteni tyydytettyä. Lähdin siis kävelylle Subwayhin. Astuin sisään, söin ja tarkkailin ympäristöä. Ei mitään. Alkoi tuntua jo hölmöltä. Söin ja join loppuun. Ei edelleenkään tuttuja kasvoja. Siinä vaiheessa suutuin itselleni. Miten saatoin olla niin typerä ja heikkouskoinen?! Petyin itseeni.

Kävelin vielä pidemmän lenkin, kun K-Marketin kohdalla vastaan pyöräili vanha kaveri. Ilahduin kovasti ja juttelimme hetken. Siinä keskustelun lomassa käännyin katsomaan kaupan isojen ikkunoiden läpi kaupan ovia, ja juuri silloin se tapahtui: Hän astui kauppaan sisään.
Jalkani melkein pettivät alta...
Hän huomasi minut ikkunoiden toisella puolella, ja Hänen kasvoilleen levisi iso hymy. Itse tietysti nauroin melkein kippurassa ja taisi ilon ja helpotuksen kyynel tulla silmäkulmaan. Olin niin yllättyny, helpottunut ja iloinen Hänen näkemisestään. Lisäksi erityisen ilahtunut siitä, että nyt sain varmuuden: Hän todella tunnistaa minut. Hänen kasvoistaan selvästi näki, miten tämä meidän jatkuva törmääminen huvittaa Häntäkin.
Niinpä päätin, että seuraavalla kerralla, jos sellainen tulee, moikkaan Häntä. Meidän on pakko päästä vaihtamaan muutama sana syksyn tapahtumista.

Tähän väliin on pakko sanoa, että tämän kohtaamisen jälkeen minut kuitenkin valtasi pelko, joka edelleenkin naputtaa sisälläni: näin unen, joka kävi toteen seuraavana päivänä. Sattumaahan sekin kai oli, mutta silti pelottavaa...

No, aikaa kului, ja olin jo varma, ettemme enää näe.
Siinäkö se sitten olikin? Tuntui, että tämä asia jäi avoimeksi... Ei tämä sattumusten sarja voi näin päättyä! Ei voi... Tälle tarinalle täytyy saada kunnon lopetus. Ja sitten, lopulta sen sainkin:

Tässä vaiheessa minun pitää hieman oikaista tarinassa, ettei Hänen henkilöllisyytensä paljastuisi. Olin jälleen vakiobaarissani, kun astuin jonottamaan baaritiskille. Kaivoin rahapussiani siinä esiin, kun nostin katseeni edessäni jonottavan niskaan. Hän. Ja juuri kun ehdin tajuta, kuka siinä seisoi, hän kääntyi ympäri, katsoi suoraan minun pelästyneisiin silmiin ja iloisesti huudahti "Moi! Mitä kuuluu?!" Hän sanoi muistavansa minut hyvin noilta kohtaamisilta. Tulimme erittäin hyvin juttuun, mikä ilahdutti minua entistä enemmän. Juttelimme siinä sitten pitkään koulutuksesta, amisviiksistä, musiikista ym. Hän tarjosi mulle juomista, mutta olin juuri saanut oman olueni, joten kiittäen jätin väliin. Sain lisäksi kunnian tutustua muutamaan Hänen ystävistään.
Meillä kahdella oli hieno hetki yhdessä. Nauroimme paljon ja olimme kiinnostuneita toistemme jutuista. Lopulta kuitenkin kello oli jo niin paljon, että se meidän hetkemme oli ohi. Sanoimme hyvästit. Mutta aivan varmasti kohtaamme vielä. Ja enää kohtaaminen ei ole salaperäistä ja outoa, vaan tiedämme, että voimme pysähtyä vaihtamaan kuulumisia.

Olen erittäin iloinen, että tämä kaikki tapahtui minulle. Sain kunnian tutustua harvinaisen viehättävään ja ystävälliseen ihmiseen. Sen lisäksi, että opin paljon Hänestä, opin hirvittävän paljon itsestäni. Ja elämän tuulista. Ja heittäytymisestä niiden vietäväksi.
Uskonko kohtaloon tai sattumaan kaiken tämän jälkeen? Vaikea sanoa...taisi molemmilla olla näpit pelissä. Mutta jotain suurta se oli.
Minä kiitän.